Viime lauantina se tapahtui, asia jota olen vuosia odottanut ja toivonut. Minustakin tuli lottovoittaja.

Onhan sitä jo vuosia odotettukin. Vuosikausia on jätetty lappu kiskalle (ja nykyään kaupassa tai netissä) ja jännitetty lauantaina, että josko se elämä muuttuisi nyt kerralla. Mutta eipä ole niin käynyt, ei ennen tätä lauantaita. En edes tarkistanut koko lottoa ennen kuin sunnuntaina, sitä on niin pessimistiseksi tullut voittomahdollisuuksistaan vuosien mittaan.

Tavalliseen tapaan avasin veikkauksen sivut ja hain sieltä lottonumerot ja tarkistettuani numerot kymmeneen kertaan tajusin että olen voittanut. Siinä väkisin vain suupielet epäluonnollisesti nousivat korvia kohden ja jotain "ei voi olla totta" tyyppisiä äänähdyksiä oli kuultavissa. Olo muuttui aina epäonnisesta Aku Ankka fiiliksestä Hannu Hanheksi sekunneissa. Kerrankin minulla oli tuuria ja se pessimistisyys oli tiessään hetkeksi. Hykertelin iloisena seuraavat 20 minuuttia ja kävin päivittämässä facebookkiinkin iloisista uutisista. Hyvin epäsuomalaista se kyllä oli, sillä se jol onni on se onnen kätkeköön, mutta olin avoimesti iloinen.

Miltä nyt tuntuu kun on päässyt monien lottovoittajien joukkoon? No sen alku innostuksen jälkeen olen jo laskeutunut takaisin maankamaralle. Vielä en ole päättänyt mitä tuolla ylimääräisellä kymmenellä eurolla teen, ehkä olen hurja ja ostan pizzaa. Elämä jatkuu taas samaan tapaan kuin ennen, mutta onpa ainakin yksi >en ole koskaan< juttu vähemmän.

Olen voittanut lotossa.

Leveimmänkin hymyn takana voi olla rikkinäinen ja väsynyt.

Olen kuullut muutamaltakin ihmiseltä, kuinka on mukavaa kun olen niin pirteä ja iloinen ihminen. Ja kuinka näytän niin onnelliselta. On aina mukavaa kuulla hyviä arvosteluja näyttely taidoistani, sillä en oikeasti ole kovin iloinen ja innostava persoona. Normaalisti en haluaisi edes nousta aamulla ylös sängystä, saati puhua kenenkään kanssa. Mutta välillä on tavattava ihmisiä ja puhuttava heidän kanssaan ja käyttäydyttävä niin kuin yhteiskunta olettaa sinun käyttäytyvän, jos vain suinkin mahdollista.

Minulla ei ole selkeää kaamosmasennusta, vajoan pohjaan milloin mistäkin syystä ja ihan ajasta riippumatta. Ja välillä tuntuu ettei lähipiirini vain ymmärrä etten voi ja jaksa venyä joka suuntaan. Sitä vaaditaan niin paljon nykyään ja aina pitäisi tehdä enemmän, vaikka nykyinenkin tehtävä määrä on liikaa. En silti koskaan siitä valita, koska minulle on opetettu ettei saa valittaa, eikä saa luovuttaa. Silti välillä olen niin väsynyt ja toivoisin, että joku huomaisi sen esitykseni takaa. Kunpa joku tulisi ja sanoisi ettei minun tarvitsisi enää jaksaa kokoajan. 

Se on valitettavaa, että ihmiset jaksavat sinua ja pitävät sinusta kun olet pirteä ja auttavainen. Sitten kun tarvitsisit tukea, niin sitä on todella nopeasti yksin. Vain yksinään pimeässä on lupa itkeä ja olla väsynyt.

Tiedän että tilanteeni on itse aiheutettu, olen aina kuunnellut ja auttanut muita ehdoitta. Olen ollut tavoitettavissa 24/7 ja aina ollut tukena, korvana ja taloudellisena apunakin. Viimevuonna kannoin niin monen asioita, olin auttanut liian monessa muutossa ja ottanut liian monta kyllä minä voin korjata projektia, että vain sammuin. Minulla oli itselläni todella vaikea vuosi, mutta kukaan ei tiedä siitä. Kätkin kaiken pahan oloni työn ja tekemisen alle, mutta kehoni ei jaksanut sitäkään loputtomasti. Sitten vielä saa ihmisten vihat niskaansa, kun ei enää jaksakkaan olla aina tavoitettavissa. Sitä tuntee, ettei itsellä ole mitään merkitystä, kun ei jaksa. Pakko on vain kammeta itsensä ylös ja luoda muutama tunti lisää vuorokauteen, että voisi joskus nukkua kunnolla.

Kamalalta valitustekstiltä tämä tuntuu, mutta enpä usko että olen ainoa lopussa oleva. Tai sitä kohti menevä, kun ei ymmärrä ottaa etäisyyttä asioista. Ja muillekkin, joskus on hyvä jutella vain jonnin joutavia ja naureskella, sillä se ihminen,  jolle kerrot murheesi saattaa olla itse vielä syvemmälä suossa ja silti koittaa työntää sinua sieltä pois. Hymyilevä ihminen saattaa ollakkin yksinäinen ja masentunut, mutta ei vain halua tartuttaa oloaan muihin. :) 

Välillä sitä tulee oltua oikea idiootti ja käyttäydyttyä kuin 5 vuotias kakara. Aina ei tule vain ajateltua kehen oma käytös eniten sattuu. Sitä ajattelemattomuuttaan satuttaakin juuri sitä jota ei missään nimessä olisi halunnut satuttaa. Kun joutuu valitsemaan kahden rakkaan ihmisen väliltä, se on vaikeinta välissä olijalle. 

Olen itse ollut joskus tyhmä, idiootti oikein. Olen julkisesti vihannut parhaan ystäväni kumppania ja kuvitellut että vain hänen kumppaninsahan siitä kärsii. Kuinka väärässä sitä voikaan olla, sillä satutin juuri ystävääni kaikkein eniten. Minä vain työnsin hänet seinään ja laitoin valitsemaan kahden tärkeimmän väliltä. Olen iloinen ettei hän valinnut minua, vaan seurasi sydäntään, vaikka se silloin tuntuikin pahalta.

On sydäntä särkevää olla siinä tilanteessa, ettei voi oman puolisonsa kanssa yhdessä tulla käymään, vaan joutuu aina jättämään toisen ulkopuolelle. Kyllähän se ulkopuolelle jääminenkin pahalta tuntuu, kun joutuu jäämään autoon istumaan toisen käydessä kylässä. Mutta kyllä kamalampaa on olla se, joka jättää toisen autoon istumaan vain koska haluaa pitää molemmista kiinni. Kaikille kun ei voi sanoa, että on vain kestettävä ja opittava pitämään toisesta. Tietenkin on vielä ihan eri jos molemmat vihaavat toisiaan, kuin se että vain toinen ei hyväksy. Kun molemmat vihaavat toisiaan ei kukaan muu kuin väliin jäävä kärsi.

Mutta enpä minä tälläisiä ajatellut kun ilmoitin ystävälleni ettei hänen poikaystävällään ole mitään asiaa meille. Ja ihan avoimesti toivoin heidän eroavan. En ajatellut ollenkaan silloin kuinka se satutti ystävääni, sillä tarkoitukseni oli siirtää oma pahaoloni hänen poikaystäväänsä. Purin kaiken epäluottamukseni kaksilahkeisiin ja hylkäämisen pelon rumimmalla mahdollisella tavalla. En voinut antaa ystäväni olla onnellinen, koska en itse luottanut miehiin ja kun en itse halunnut jakaa häntä. Ironisesti, mitä kovemmin pidin kiinni, sitä nopeammin työnsin hänet pois.

Jos olis ollu sillo yhtä paljon elämän viisautta, kuin nyt, olisi varmaan osannut käyttäytyä paremmin. Nyt kun on joutunut seuraamaan sivusta kuinka se sattuu väliin jäävään enemmän kuin saisi kehenkään sattua. Sitä aina satuttaa eniten niitä joita rakastaa, eikä edes tajua sitä itse.

Kunpa voisi vain palata ajassa taaksepäin ja olla oikeasti onnellinen toisen puolesta alusta alkaen. Eikä olla katkeroitunut ja yksinäinen ja salaa seurata heidän elämää sivusta, kun on jo jäänyt kaikesta paitsi.

ANTEEKSI..

Lähipäivinä on facebook täyttynyt mä olen tässä kamppanjan siirappisista jutuista ja ehkä hieman vielä liioitellun hienoista rakkaustarinoista. Suurimmaksi osaksi tuntuu että jutut on vaan tykkäysten kalastelua, tuskin jutut ovat puoliksikaan totta. Mutta ajattelin kirjoittaa oman mä olen tässä julkaisunu silti, täytyyhän uttuun laittaa uutta näkökulmaa.

Tässä mä makaan, yksin kylmässä ja synkässä paikassa. Käteen sattuu ja jalkakin tuntuu oudolta, en tiedä kuinka korkealta putosin. Lähistöllä ei kuulu olevan ketään ja on tästä noustava ylös, vaikka se kipeää tekeekin. Ylös itseni kammettuani näen hieman missä olen. Olen neljäntien risteyksessä yksin ilman ohjeita tai suuntakylttiä mihin mennä. Pitäisi kai valita yksi tie, mutta mistä tietää mikä tie on oikea valinta? Entä jos valitsee väärän ja sen päässä on vain surua ja kuolemaa. Ehkä toisella tiellä olisin löytänyt onnen ja rakkauden. Jokainen tie on päälystetty ruosteisilla nauloilla eikä minulla ole edes kenkiä. En siis tiedä pystyisinkö kulkemaan tietä kovinkaan pitkälle ennenkuin jalkani lakkaisivat toimimasta. Ja silloin palaaminen kesken matkan on myös hyvin tuskaista, jos edes mahdollista. Minullaa on siis kaksi mahdollisuutta, ottaa riski ja kävellä tuskaista tietä kohti tuntematonta, vain toivoen että se vie minut johonkin hyvään paikkaan. Tai odottaa että joku tulisi ja kantaisi minut läpi tämän tien tai toisi edes kengät että tie olisi helpompi kulkea. Mutta vielä mä olen tässä yksin ja eksyksissä.

Mikä siinä on, että ihmisten on pakko saada siirrettyä pahaolonsa eteenpäin ja mahdollisesti vielä kasvattaa sitä. Se ajattelu tapa, että jos mulla menee huonosti, niin ei muillakaan saa mennä hyvin. Ja kun minulla on huono olo niin puran sen johonkin muuhun, niin enpä ole ainoa jolla on huono olo. Ja niin pahaolo kertaantuu.

Suomessa on ihmeellinen tapa siinä, että työpaikoillakin vallitsee kulttuuri jossa se ettei pomosta kuulu mitään on otettava positiivisena. Sitten kun jotain sanottavaa tulee, se on melkeinpä aina negatiivista. Positiivista palautetta on niin vaikea antaa, ihmisistähän tulee ylimielisiä jos heitä kehuu. Se ihminenhän saattaisi tajuta olevansa jotain kun sille sanois jotain hyvää. Ei, eihän niin voi tehdä, lytätään se maahan ja vähän kunnon jumalan pelkoa istutetaan päälle. Eipä ala niskuroimaan sitten, kun ei uskalla. Haukuttu työntekijähän tulee nöyränä jokapäivä ajoissa töihin ja tekee enemmän.

Tällä mentaliteetillä ei ole ihmekkään, että nuorilla on paha olla, kun se pahaolo tulee jo kotoa. Lapsesta asti sen on vanhempi tuonut töistä kotiin.  Ja se mentaliteetti, että työssä käyminen tekee vaan pahanmielen jää mieleen. Töissä käymisestä tulee vaikeaa, kun on jo valmiiksi pahaolo ja jokainen inhottava kommentti vain pahentaa sitä.

Se lähtee yhdestä pahasta sanasta tai asiasta ja menee eteenpäin kasvaen isommaksi ja isommaksi kuin lumipallo. Yhdestä pahoitetusta mielestä syntyykin satoja ja joillekkin se saattaa olla se viimeinen tönäisy kun tuntematon kadulla tiuskaisee. Eipä ole hääviä olla palveluammatissa nykyään (ellei ole täysin tunteeton), kun joutuu päivittäin näkemään ihmisten pahaa oloa työssään. Ja kuinka moni päivän aikana se olonsa purkaa siihen asiakaspalvelijaan. Ja lopuksi vielä työnantaja valittaa päälle niin eipä se työmoraalia nosta.

Ei se omaa oloa paranna, että saa muut kärsimään myös. Se että saa kostettua saattaa tuntua hetken hyvältä, mutta ei oikeasti sitä haavaa sisällä paranna ollenkaan. Vain puhuminen ja keskusteleminen asiasta voi oloa helpottaa. Mutta eipä tälläiset asiat päässä liiku kun vituttaa. Siksi pitäisi aina muistaa, että yhtä kieltoa tai negatiivista palautetta kohden olisi sanottava ainakin tusina positiivista asiaa. Ja jos ärsyttää niin voi silti hymyillä sille kaupan kassalle, ei se että joku muu on on mulkku ole hänen syynsä. 

Hymyily kertaantuu yhtälailla kuin ne ilkeät sanat, kun vastaantulijoille hymyilee, saattaa siinä parantaa jonkun päivää. Ehkä saa jonkun masentuneen jopa luopumaan itsemurha ajatuksista. Kun hymyilee ja pitää mölyt mahassaan voi parantaa ilmapiiriä. Ja kehumalla pelkkien haukkujen sijaan pystyy tukemaan toisen itsetuntoa ja tunnetta siitä ettei ole tarpeeton.

Ehkä kannattaa joskus koittaa hymyilemistä. :)