En yleensä kirjoita tästä aiheesta, sillä haavat ovat edelleen niin suuret ja tulehtuneet. Mutta luulen että tästä puhuminen saattaa auttaa jotakin toista selviämään. Onneksi nykyään kouluissa ollaan valveutuneempia kiusaamisen suhteen ja siihen puututaan helpommin. Kunpa niin olisi ollut jo aikaisemmin, mutta eipä ollut. Minun koulu aikana opettajat jopa yllyttivät kiusaamiseen, mutta tämä johtunee osin myös siitä että olen asunut pienellä paikkakunnalla jossa kaikki tunsivat toisensa. Kun opettaja ei pitänyt äiditäni, kosti hän sen minulle ja niin edelleen.

Kiusaaminen hajottaa sisältä täysin. Ei aluksi ehkä, mutta hiljakseen alkaa uskoa siihen mitä muut sanovat ja alkaa vihaamaan itsekkin itseään. Itselläni on nyt kymmenisen vuotta peruskoulun päättymisestä ja pahimman kiusaamisen loppumisesta, mutta itsetuntoa en ole saanut vieläkään raavittua kasaan kuin hitusen. Kauan jatkunut kiusaaminen jättää elinikäiset arvet sisimpään ja epäluottamuksen itseensä ja muihin. Ja kun ei ole itseluottamusta niin esimerkiksi töissä saatu negatiivinen palaute lamauttaa ja saa helposti lopettamaan yrittämisen heti koska "ei minusta ole mihinkään" on ensimmäinen ajatus.

Eihän se kiusaaminen loppunut peruskoulussa, vaan jatkui ammattikoulussa myös, ehkä siksi että olin helppo kohde kun vihasin itseäni niin paljon itsekkin. Mutta ei se ryhmästä pois jättäminen ja selän takana puhuminen tuntunut siinä vaiheessa enää miltään. Siinä vaiheessa on jo käpertynyt niin itsensä sisään ettei ole kiinnostunut ympärillä olevasta maailmasta. Ja se oli pientä peruskouluun nähden, enkä ollut edes odottanut löytäväni ystäviä sieltä. Pessimisti kun ei pety. (tai pettyy sitä silti, mutta ei putoa kovin korkealta).

Peruskoulu, niin kiva paikka ja hyvät muistot... No ei.

Minua on mollattu, haukuttu, tönitty, potkittu, hakattu, revitty hiuksista ja jätetty porukan ulkopuolelle. Minusta on levitetty juorua, bussi penkkiäni on hakattu ja tärisytetty ja käännetty lisää ihmisiä kiusaamaan. Päälleni on syljetty, kaadettu juomia, heitetty tavaroita ja purukumia on työnnetty hiuksiini. Ihan lyhyt lista siis. Olen vuosien aikana ollutkin vaikka mitä: läski, ruma, rasvaletti, vammanen, sekasikiö, lutun vitka, lepakko, huora, puhevammanen, sössöttäjä, änkyttäjä, tyhmä jne.  Okei minulla on ärrä vika ja lukihäiriö että ymmärrettäviä hyvin jotkut haukkuma sanat siis. Edelleenkin välttelen sanoja joissa on "r" kirjain, koska on niin noloa kun ihmiset kuulevat asiat väärin.

Ala-aste oli helvettiä, koska  myös opettajat olivat mukana kiusaajissa. No eivät kaikki, mutta osa kuitenkin ja vain yksi opettaja kokoaikana puolusti minua.(Kiitos hänelle) Eipä ollut kannattavaa kertoa opettajalle, että pelottaa tulla kouluun ja en pääse joukkoon, kun hänen mielipiteensä oli että "kiusaaminen on kiusatun omaa syytä". "Mitä pidät niin rumia kenkiä" tai "taidat itse kutsua itseäsi vammaiseksi". Eipä ollut kovin itsetuntoa rakentavaa. "Mukavimmat" muistot ala-asteelta ovat ensimmäisellä luokalla penkki täynnä nastoja, niitä oli kiva nyppiä takapuolesta irti ja toisella luokalla kun istuessa nurmikolla potkaistaan teräskärjellä selkään. Ja se kuinka kukaan ei halunnut tulla tyhmille syntymäpäiville.

Yläaseelle mentäessä vaihdetaan täällä päin paikkakuntaa, joten toiveet olivat suuret. Uudet ihmiset ja uusi mahdollisuus... NOT. Unohdin, että ne vanhat ihmisetkin tulevat sinne mukana ja pam.. Kiusaajia olikin taas entistä enemmän. IHANAA..

Yläasteella aloin viiltelemään, lopetin syömisen ja yritin tappaa itseni lääkkeillä. Olin aika huonossa jamassa. Painoin 175 senttisenä alle 50 kiloa ja minua haukuttiin läskiksi edelleen. Minulla oli muutama ystävä sentään, silloin kun he olivat ystäviäni eihän sekään ollut kokoaikaista. Koulumatkat aamuisin menivät hyvin, sillä menin puolituntia aikaisemmin lähtevään bussiin, jolloin vältin oman paikkakuntalaiset. Takaisin kotiinpäin matka ei ollut yhtä leppoisaa. Yläasteen hyviä puolia oli jo liuta hyviä opettajia, jotka koittivat jo tehdä asialle jotain. (propsit siitä.) Parasta kuitenkin oli se, kun koulu lopulta päättyi eikä sinne tarvinnut enää palata.

Lopuksi voin vielä mainita ettei se anteeksi pyytäminen lopulta auta mitään. Varsinkaan kun se tehdään pakotettuna. Ja vaikka kuinka pahoitellaan niin vahinko on jo tapahtunut ja itse elän sen kanssa jokapäivä. Ei se itsetunto siitä kursiudu kasaan. Ja vaikka kuinka edelleen pelkään ihmisiä enkä luota kehenkään niin koitan hymyillä jokaiselle vastaantulijalle. On aina helpompi hymyillä, kuin kertoa läheisilleen miksi ei hymyile. Ja hymyily kertaantuu yhtä lailla kuin pahaolo. Jos saan hymyilyllä jonkun paremmalle tuulelle ja hän ei joudu purkamaan pahaa oloaan muihin on se aina parempaan päin. Ehkä sillä tavalla ainakin yksi ihminen vähemmän joutuu pelkäämään kouluun menemistä.

Kaikista ei tarvitse pitää, mutta jokaisen kanssa voi tulla toimeen.