Lähipäivinä on facebook täyttynyt mä olen tässä kamppanjan siirappisista jutuista ja ehkä hieman vielä liioitellun hienoista rakkaustarinoista. Suurimmaksi osaksi tuntuu että jutut on vaan tykkäysten kalastelua, tuskin jutut ovat puoliksikaan totta. Mutta ajattelin kirjoittaa oman mä olen tässä julkaisunu silti, täytyyhän uttuun laittaa uutta näkökulmaa.

Tässä mä makaan, yksin kylmässä ja synkässä paikassa. Käteen sattuu ja jalkakin tuntuu oudolta, en tiedä kuinka korkealta putosin. Lähistöllä ei kuulu olevan ketään ja on tästä noustava ylös, vaikka se kipeää tekeekin. Ylös itseni kammettuani näen hieman missä olen. Olen neljäntien risteyksessä yksin ilman ohjeita tai suuntakylttiä mihin mennä. Pitäisi kai valita yksi tie, mutta mistä tietää mikä tie on oikea valinta? Entä jos valitsee väärän ja sen päässä on vain surua ja kuolemaa. Ehkä toisella tiellä olisin löytänyt onnen ja rakkauden. Jokainen tie on päälystetty ruosteisilla nauloilla eikä minulla ole edes kenkiä. En siis tiedä pystyisinkö kulkemaan tietä kovinkaan pitkälle ennenkuin jalkani lakkaisivat toimimasta. Ja silloin palaaminen kesken matkan on myös hyvin tuskaista, jos edes mahdollista. Minullaa on siis kaksi mahdollisuutta, ottaa riski ja kävellä tuskaista tietä kohti tuntematonta, vain toivoen että se vie minut johonkin hyvään paikkaan. Tai odottaa että joku tulisi ja kantaisi minut läpi tämän tien tai toisi edes kengät että tie olisi helpompi kulkea. Mutta vielä mä olen tässä yksin ja eksyksissä.