Leveimmänkin hymyn takana voi olla rikkinäinen ja väsynyt.

Olen kuullut muutamaltakin ihmiseltä, kuinka on mukavaa kun olen niin pirteä ja iloinen ihminen. Ja kuinka näytän niin onnelliselta. On aina mukavaa kuulla hyviä arvosteluja näyttely taidoistani, sillä en oikeasti ole kovin iloinen ja innostava persoona. Normaalisti en haluaisi edes nousta aamulla ylös sängystä, saati puhua kenenkään kanssa. Mutta välillä on tavattava ihmisiä ja puhuttava heidän kanssaan ja käyttäydyttävä niin kuin yhteiskunta olettaa sinun käyttäytyvän, jos vain suinkin mahdollista.

Minulla ei ole selkeää kaamosmasennusta, vajoan pohjaan milloin mistäkin syystä ja ihan ajasta riippumatta. Ja välillä tuntuu ettei lähipiirini vain ymmärrä etten voi ja jaksa venyä joka suuntaan. Sitä vaaditaan niin paljon nykyään ja aina pitäisi tehdä enemmän, vaikka nykyinenkin tehtävä määrä on liikaa. En silti koskaan siitä valita, koska minulle on opetettu ettei saa valittaa, eikä saa luovuttaa. Silti välillä olen niin väsynyt ja toivoisin, että joku huomaisi sen esitykseni takaa. Kunpa joku tulisi ja sanoisi ettei minun tarvitsisi enää jaksaa kokoajan. 

Se on valitettavaa, että ihmiset jaksavat sinua ja pitävät sinusta kun olet pirteä ja auttavainen. Sitten kun tarvitsisit tukea, niin sitä on todella nopeasti yksin. Vain yksinään pimeässä on lupa itkeä ja olla väsynyt.

Tiedän että tilanteeni on itse aiheutettu, olen aina kuunnellut ja auttanut muita ehdoitta. Olen ollut tavoitettavissa 24/7 ja aina ollut tukena, korvana ja taloudellisena apunakin. Viimevuonna kannoin niin monen asioita, olin auttanut liian monessa muutossa ja ottanut liian monta kyllä minä voin korjata projektia, että vain sammuin. Minulla oli itselläni todella vaikea vuosi, mutta kukaan ei tiedä siitä. Kätkin kaiken pahan oloni työn ja tekemisen alle, mutta kehoni ei jaksanut sitäkään loputtomasti. Sitten vielä saa ihmisten vihat niskaansa, kun ei enää jaksakkaan olla aina tavoitettavissa. Sitä tuntee, ettei itsellä ole mitään merkitystä, kun ei jaksa. Pakko on vain kammeta itsensä ylös ja luoda muutama tunti lisää vuorokauteen, että voisi joskus nukkua kunnolla.

Kamalalta valitustekstiltä tämä tuntuu, mutta enpä usko että olen ainoa lopussa oleva. Tai sitä kohti menevä, kun ei ymmärrä ottaa etäisyyttä asioista. Ja muillekkin, joskus on hyvä jutella vain jonnin joutavia ja naureskella, sillä se ihminen,  jolle kerrot murheesi saattaa olla itse vielä syvemmälä suossa ja silti koittaa työntää sinua sieltä pois. Hymyilevä ihminen saattaa ollakkin yksinäinen ja masentunut, mutta ei vain halua tartuttaa oloaan muihin. :)